maanantai 4. helmikuuta 2013

TIISTAI-MAANANTAI TIIVIISTI

Tiistaina oli jännä päivä. Poikien viimeinen päivä meni sekin sairastaessa vähän niinkuin harakoille. Ajatus pitkästä lennosta sairaana ei ollut kovin miellyttävä, ja sitä se ei kuulemma ollutkaan. Illalla oli määrä mennä seitsemältä São Clementeen (treenit merkattu alkavaksi klo 20, totuus klo 22), koska tällaisen ohjeen sain eräältä harmonia/diretoriaherralta edellisenä perjantaina, kun kysyin paikkoja kulkueeseen. Vatsatauti oli edelleen päällä, mutta pakkohan sitä oli mennä käkkimään sambakoululle. Onneksi São Clemente on lähellä, muuten en olisi lähtenytkään. Siellä sitten käkittiin Marsun kanssa iltaseitsemästä, ihan kuin silloin olisi jotain tapahtunut. Koko iltana ei oikeastaan tapahtunut mitään, vaikka muka jonotettiin nimiä listaan. Homma oli todella epäorganisoitua, eikä siitä meinannut tulla yhtään mitään. Herran nimilista oli aivan sekaisin, ja juuri kun oltais oltu Marsun kanssa seuraavana jonossa, lista vietiin pois älämölön saattelemana, vaikka lista ei ollut vielä täynnä. Jossain kohtaa jono siirrettiin parven puolelle, mutta vaikka koko treeniaika siellä käkittiin, kukaan ei tullut tekemään asian hyväksi yhtään mitään. Porukka oli hieman ihmeissään. Treenien jälkeen porukka lähti parvelta pois, niin myös mekin. Mentiin alakertaan, ja kysyin vielä alan vastaavalta, että mikä tilanne. Hän sanoi, että perjantaina São Clementen vaunupajalle. Asia kunnossa. Ilta oli vatsakipujen vuoksi aika tuskainen, mutta vessa oli onneksi lähellä. Pönttö ei tietenkään vetänyt, mutta niillä mentiin.



Keskiviikkona sairastin kotona. Illalla Riikka ja Marika lähtivät Portelaan treeneihin. Musta ei ollut lähtemään niin pitkälle. Päätin pistää paukut torstaille ja toivoa parasta. Torstaipäivänä uskaltauduinkin Saaraan. Olo ei ollut kummoinen, ja ostokset jäivät pieniksi. Illalla oli hivenen oli epävarmat fiilikset lähteä niin kauas kuin Beija-Floriin, mutta lähdinpä kuitenkin. Junalla mentiin Nilópolikseen, ja huhhuh! Porukkaa oli Beija-Florin edustalla aivan pipocana! Lippujono kulki ihmismassan seassa ja tuntui olevan tajuttoman pitkä. Jonottaessa eräät  katumyyjät huomasivat meidät ja alkoivat huutamaan englanniksi megafoniin kaikenlaisia myyntipuheita. Muutenkin herätimme vaaleina huomioita selvästi enemmän kuin Rion alueella. Meille huudeltiin ja meitä tökittiin jatkuvasti. Illan aikana oli taas jos jonkinmoista yrittäjää. Takaisin asiaan. Beija-Flor oli mielettömän iso sambakoulu. Voisi sanoa, että tupa oli täynnä. Jotenkin onnistuimme kuitenkin kiertämään sambakoulun ympäri reunoja pitkin, ja baterian kohdalla pääsimme vähän väljemmille vesille, kunnes meidät tultiin häätämään siltä kohdalta pois. Illan aikana tanssittiin itsemme yllättäen hikeen, ja aamuun asti tietenkin. Hieman humaltuneet paikalliset naiset saattoivat meidät vielä bussille, jotta pääsimme varmasti turvallisesti perille. Illan yrittäjäpalkinto meni ylivoimaisesti kahdelle kundille, jotka koittivat saada multa joko puhelinnumeroa tai facebook-yhteystietoja bussin ikkunaluukun kautta. Istuimme siis jo bussissa, kun pojat tulivat luukulle juttelemaan. Kerroin ensin, että olemme Ruotsista, ja pojat alkoivat heti selittään jotain, että tietävät sieltä jonkun. Sitten kun sanoin, että vitsi vitsi, Suomesta ollaan, niin eivät enää uskoneet. Marsu yllytti mua laittamaan ikkunaluukun kiinni, mutta en hennonnut. Pojat kun hymyilivät ja olivat kuitenkin "hyvällä asialla". Yhteystietoja ei kuitenkaan herunut, ja vilkutin kun bussi lähti liikkeelle. Saved by the bus!


Perjantaina oltiin vasta aamusella kotona, juuri ennen auringonlaskua. Pienet unet väliin, ja altaalle. Aurinko paistoi, joten loikoilu altaalla oli tosi jees. Alkuillasta mentiin taas käkkimään. Vuorossa oli São Clementen vaunupaja. Käkkiminen sujui kohtuumukavasti, vaikkakaan mitään pukuja ei tietenkään ollut valmiina. Nimet saimme kuitenkin listaan.



Illalla oltiin São Clementessä. Yllättäen tanssittiin taas minkä jaksettiin. Ja jaksettiinhan me. Ainoa miinus oli, että mulla oli tässä vaiheessa ilmennyt oikeaan jalkaan penikkatauti. Siis kertakaikkiaan ihanaa.


Lauantaina oli vuorossa Saarapäivä. Jo muka parantunut vatsatauti nosti taas päätään, mutta shoppailtiin Marsun kanssa n. 18 kiloa materiaaleja. Kaupat menivät aikaisin kiinni, ja käytännössä meidät heitettiin pihalle Caçulasta, kun olimme siellä jo yliaikaa. Myyjät laittoivat valoja pois, joten loppumetreillä ei enää nähnyt shopata. Oli pakko mennä kassalle ja todeta, että vielä yksi Caçula-reissu olisi edessä.

Shoppailun jälkeen kävimme vielä altaalla pikaisesti ennen tanssitunnille lähtöä. Kävimme Carlinhos de Jesuksen tanssikoululla samba no-pé -tunnilla Luiz Claudion opissa, ja kivaa oli. Illalla kävimme uusien reissulaisten kanssa (Piia ja Tommi) Copacabanalla kiertävässä lihassa syömässä. Marsulla oli sen verran huono olo, ettei pystynyt lähtemään taaskaan Mocidadeen. Itse olin nukkunut edelliset yöt huonosti, ja jalkaan sattui, mutta en voinut jättää reissua väliin. Hyppäsimme Riikan kanssa kaksin bussiin, ja pääsimme peräti istumapaikoille. Olin niin väsynyt, että pilkin koko matkan. Havahduin jatkuvasti siihen, kun pääni törmäsi joko viereisellä penkillä istuvaan naiseen, käytävällä seisovan jätkän vatsaan, tai osittain edessäni olleeseen tyttöön. Yritin skarpata, mutta vaikeeta se oli. Mocidadella oli selvästi enemmän väkeä kuin kahtena edellisenä lauantaina. Olihan viimeiset treenit. Pääsimme taas Camarote 21:een, ja sieltä suuntasimme vielä hetkeksi alaskin tanssimaan. Bateria alkoi soittamaan vasta kolmen aikaan, joten ei ollut pelkoakaan lähteä kotiin ajoissa, vaikka niin oli tarkoitus. Aamulla kun oli tiedossa kohtuuaikainen herätys.




Sunnuntaina neljän tunnin unien jälkeen oli määränpäänä jälleen Carlinhoksen tanssikoulu, ja Só samba -workshop. Päivään mahtui 6 tanssituntia ja 1 soittotunti. Samba no-pé -tunteja oli kolmea eri tasoa ja Nilse Franin "Passista feminino" kesti 2 tuntia. Näiden lisäksi osallistuin Vila Isabelin lippuparin pitämälle lipunkantajatunnille. Ei ollut helppoa, ja pyöriminen tuntui päässä, mutta jotain saatoin silti oppia. Huikeeta oli, kun sain hetken tanssia Vila Isabelin mestre-salan kanssa!!



Illalla penikkajalka huusi hoosiannaa, ja sain Marsulta hieman kivunlievitystä hieronnan ja ibuprofeiinin muodossa. Viikoksi pakkaseen unohtunut märkä kanga sai toimia jalan jäähdyttäjänä. Illalla käytiin vielä viimeisillä voimilla syömässä, ja painuttiin sen jälkeen apteekin kautta nukkumaan. Apteekista oli pakko hakea penikkajalkaan ibuprofeiinia ja paljon! Lyhyiden öiden jälkeen alkaa väkisinkin väsyttämään. Unta kertyikin noin 12 tuntia! Jee!

Maanantai oli jälleen Saarapäivä. Sitä ennen käytiin apteekista hakemassa mun reseptillä meille maitohappobakteereita, koska tauti vaan jylläsi edelleen. Reseptillä saa ilmeisesti rajattomasti ostaa, koska mitään merkintää siihen ei tehdä ja sen saa vielä takaisinkin. Ainiin, ja aamulla selvisi vatsataudin aiheuttajakin, kun Mikan testitulokset tulivat koti-Suomessa. Kampylobakteeri. Marsun kanssa oltiin Saarassa taas melko tehokkaita, ja saatiin hyvin rahaa palamaan. Palacio dos Cristaissa oli erittäin pätevä myyjä. Hän sai mulle myytyä jonkun verran ylimääräistä matskua, ja toivon, että hän saa hyvät provikat. Caçulassa alkoi oksettamaan, ja reissu meinas keskytyä. Sinnitteltin kuitenkin. Oltiin tappiin asti Saarassa, jonka jälkeen suunnattiin takaisin kotiin. Kauaa ei nokka kotona tuhissut, kun jo lähdettiin São Clementen vaunupajalta hakemaan kulkueasuja. Saatiin päivällä puhelu, että kuuden jälkeen aikaan voi mennä asuja noutamaan. Ja niinhän me mentiin. Ei ihan kuudelta tietenkään. Saatiin kuin saatiinkin asut (!!!!!), ja hypättiin taksiin asujen kanssa. Hieman teki tiukkaa, mutta selvittiin siitäkin. Illalla oltiin Estácio de Sá:n treeneissä. Viime vuonna olin Estáciolla vain feijoadassa, joten oli kiva nähdä muutakin meininkiä. Kivaa oli!



tiistai 29. tammikuuta 2013

TAUTI PAHENEE

VAROITUS: sisältää vessa- ja neulajuttuja! 

Maanantaiaamu. Vatsa ihan törkeen kipee ja muutenkin heikko olo. Riikka ja Marsu lähti Saaraan ostoksille, ja mä jäin poikien kanssa sairastaan. Voin kertoa, että ikinä ei oo ollut näin pahoja vatsakipuja. Ei koskaan. Nunca. Ja mulla jos kellä on Suomessa usein vatsa kipeenä, eli vertailukohtia on. En pysty juurkaan oleen muuta kuin vaaka-asennossa, ja siinäkin välillä vaikea löytää sopiva asento. Sattuu niin paljon.

Päivä menee kuumehoureissa, vessan ja ilmapatjan väliä ravatessa. Välillä näen tosi levottomia painajaisia. Vesi ja vessapaperi näyttää loppuneen, yllättäen. Mika sen verran jo tolpillaan, että pystyy hakemaan kaupasta lisää.

Illalla alkaa loppuun kärsivällisyys, huumorintaju ja kaikki. Pojillakin tauti muka meni jo paremmaksi, mutta sitten taas pahenee. Mulla vielä asiat hyvin, kun ei tarvi lähteä lentämään Suomeen, mutta pojilla kotiinpaluu seuraavana päivänä. Nättiä. Riikka lähtee kyselemään alakerran respasta, olisko lähellä lääkäriä, joka vois tulla kotikäynnille. Lähellä on lääkäri juu, ja Riikka käy siellä tiedustelemassa. Sieltä pyydetään potilaita paikan päälle. Toteamme poikien kanssa, että jos on tosi lähellä, niin eiköhän pystytä sen verran. Nappaamme passit ja rahaa mukaan. Ainiin, mutta sitä ennen potilaiden täytyykin käydä vessassa.

Riikka lähtee meidän mukaan lääkäriin, joka on viereisellä kadulla. Lojas Americanaksen olessa kiinni, emme pääse kadulle oikoreittiä kaupan läpi. Heti ulos päästyämme vastaan tulee neljä paikallista teiniä, jotka ovat pöllyissä. Yksi kantaa tuolia, ja silmät seisoo päässä. Tyttö haistelee pullosta jotain. Kulman takana on bensa-asema. Paikallinen mies tulee juuri asemalta, ja näkee meidät. Hän varoittelee meitä, ja neuvoo olemaan tarkkoina. Edellä käveli juuri poika, joka haisteli myöskin pulloa.

Saavuimme Hospital Rio Laranjeirasiin. "Ihan kohta pääsette", sanotaan vastaanotossa. No tovihan siinä vierähti. Ilmastointi on päällä, ja sairaalassa on tosi kylmä. Mä vaan hikoilen, kuume on taas laskemassa. Mut pyydettiin sisään ensin, mutta Riikan selvittäessä lääkärille, että pojilla on sama vaiva, ollaan kohta kaikki yhes koos. Lääkäri kirjoittelee kaikille reseptit. Mulla on jatkuva vatsakipu, ja viiltäviä kouristuksia vähän väliä. Mut viedään sairaalasängylle.  Mä en voi sietää muita kuin verikoeneuloja. Niihin oon tottunut lapsesta asti. Kaikki muut neulat eiiiiii. Melkein tekis mieli juosta pois, kun näen, että hoitosetä availee neulapakettia ym. siinä vieressä. Selitän että en tykkää neuloista, ja setä ihan ymmärtää ja rauhoittelee. Setä laittaa mun käsivarteen puristuksen ihan törkeen tiukalle, ja käskee pumppaamaan kättä nyrkkiin. Siinä kohtaa kun neula on menossa suoneen, laitan silmät kiinni ja lallattelen. Setä nauraa mulle.

Setä laittaa suoneen ensin kouristavaan vatsakipuun tarkoitettua lääkettä, ja jättää suolaliuoksen tippumaan. Olo on aika surkee, ja ekan kerran tuli kunnolla koti-ikävä. Ja itku. Aikani oltuani siinä sängyssä, kuulen Riikan huhuilevan mua. Sanon, että oon verhon takana. Riikka on maksanut pojat pihalle, ja sovittiin, että Riikka ja Valtteri lähtee hakemaan meille reseptilääkkeet apteekista, ja että ne tulee sit takaisin. Mika jää mun kanssa ootteleen, että mun tippa menee finaaliin. Ja menihän se.

Maksan itteni pihalle, ja jäädään odotteleen taas aulaan. Alkaa tuntuun pitkältä odotukselta, ottaen huomioon, että apteekki ei ole kaukana. Mietin jo, että onko jotain sattunut. Vihdoin Riikka tulee takaisin. Vasta kolmannesta apteekista oli löytynyt oikeanvahvuiset antibiootit. Iltapalaksi vedettiinkin sit lääkkeitä.




sunnuntai 27. tammikuuta 2013

SISÄLLÄ

Sunnuntaina en astunut kämpästä jalallanikaan pihalle. Syynä vatsatauti, joka sunnuntaiaamuna Mocidadesta palattua alkoi nostamaan päätään. Nukuin huonosti muutaman tunnin. Sängystä noustuani päivä menikin päätä särkiessä, huimatessa,vatsaa vääntäessä, kuumeen laskiessa ja noustessa ja mitä näitä nyt on. Marika oli jo paremmassa kunnossa, ja Riikka ainakin toistaiseksi säästynyt taudinkuvalta. Niinpä plikat lähtivät hakemaan syötävää potilaille. Ranskalaisia ja sucoa (tuorepuristettua mehua). Ja sitä suolaa!

Jossain kohtaa kuvittelin pystyväni menemään altaalle, ja vaihdoin bikinit päälle. Toiveajattelua. Bikinit on kirjoittaessa edelleen päällä (nyt on su-ma yö), mutta altaalla en ole käynyt. Vessassa senkin edestä. Pojilla tauti oli jo toista päivää, joten odotan innolla maanantaita. Kuvia tältä päivältä ei onneksi ole. Nyt yritän mennä nukkumaan.
SATTUMUKSIA

Lauantaina treffasimme Marsun kanssa papagaiolaisia (Johanna, Jenni ja Maija) Ipanemalla, posto 7 kohdalla. Alunperin olimme posto 8 kohdalla Marsun kanssa, mutta juuri kun olimme levittäneet kangat, ja asettuneet vaaka-asentoon, tuli viestiä, että papagaiolaiset olivat 7 kohdalla. Ei muuta kuin kamat kasaan ja kävely rantaviivaa pitkin kohteeseen.

Vaikka päivä ei ollut kovin aurinkoinen, oli rantsussa oikein miellyttävää. Mikäs siinä maatessa. Vaihdoimme plikkojen kanssa Rio-kuulumisia. Maija kertoi, kuinka hänen kätensä oli tikattu reissun ensimmäisenä päivänä. Caçulassa oli käynyt haaveri, kun paljettihyllyssä joku terävä oli tehnyt syvän haavan Maijan käteen, kun hän oli ottamassa hyllystä tavaraa. Verta oli tullut "kivasti" lattialle ja myyjät olivat vain toljottaneet. Mietin, että kaikenlaista sitä tapahtuukin. Ikävää joutua ensimmäisen Rio-reissun ensimmäisenä päivänä tikattavaksi. Rupattelun ohessa otimme tietysti pakolliset parit iltapäiväoluet.



Rannalla ollessa Riikalta tuli viestiä, että pojat ovat vatsataudissa. Mika olikin jo edellisenä päivänä hieman huonovointinen ja jäi kotiin huilaamaan kun lähdimme rantsuun. Tässä kohtaa on syytä mainita, että Marsun kanssa rantsuun mennessä metrossa molemmilla oli hieman omituisia tuntemuksia vatsassa. Myöhemmin saimme huomata, että tuntemukset olivat vasta alkua.

Kun olimme olleet rannalla, oli sillä välin paikalliset virittäytyneet karnevaalitunnelmiin. Ipaneman tuntumassa oli paljon porukkaa, ilmeisesti bloco oli soittanut siinä juuri. Katselimme hetken aikaa meininkiä, ja jatkoimme metrolle. Astuessamme ulos metrosta, huomasimme kuinka väkeä oli täälläkin tosi paljon. Joku kundi hyppäsi kaulaani juuri kun astuttiin ulos metroaseman liukuportaista Largo do Machadon aukiolle, eikä kundi meinannut millään päästää irti. Ihmettelimme Marsun kanssa, että mitä ihmettä oli muutamassa tunnissa tapahtunut. Ihan kuin olisi palannut eri paikkaan kuin lähtiessä. No okei, olihan lauantai, ja karnevaaleihin enää kaksi viikkoa aikaa. Karrrrrrrnevaaliiiii!!!



Illalla oli tarkoitus lähteä porukalla Mocidadeen. Loppujen lopuksi lähdimme Riikan kanssa kaksin, koska muut olivat vatsataudissa. Itsellänikin oli hieman huono olo, mutta lähdin riskillä reissun päälle. Bussimatkalla vilahti jo elämä silmien edessä, kun bussi törmäsi edellä ajavaan henkilöautoon, auton kääntyessä oikealle. Bussi oli ilmeisesti liian lähellä autoa, eikä ehtinyt kunnolla jarruttamaan. Pari aikamoista kolausta kuului, ja bussi heittelehti sateisella tiellä. Hetken jo mietin, että apua, kummalle kyljelle bussi kaatuu. Onneksi selvittiin säikähdyksellä tällä kertaa. Bussi ei kaatunut. Kuski hyppäsi pois bussista, ja meni selvittämään asiaa. Matkustajat jäivät bussiin odottamaan. Ilmeisesti mitään suurempia henkilövahinkoja ei henkilöautossakaan tullut, sillä kuski tuli jonkun ajan kuluttua takaisin, ja matka jatkui pienen viivästyksen jälkeen.

Mocidadessa soitti vielä pagodebändi, kun saavuimme. Halli oli täynnä väkeä, ja kiertelimme ympäriinsä katsomassa, josko tuttuja näkyisi. Itseasiassa Mocidaden bateriasta yksi tuttu ilmaantuikin yhtäkkiä kuvaan, jonka luulin ottavani vain Riikasta. Kas Douglashan se siinä :)


Kun bateria aloitti vihdoin soittamaan, jalkojen jo ollessa hieman puuduksissa, tunnelma nousi kattoon. Mocidaden lippupari, passistat ja baianat esiintyivät. Lopussa yleisö pääsi tanssimaan mukaan, ja mestre-sala innostui nähdessään kun me Riikan kanssa tanssittiin. Hän otti meitä käsistä kiinni ja vei meidät yhden miespassistan kanssa tanssimaan. Hikihän siinä tuli. Loppuilta meni suurimmaksi osaksi camarote 21:ssä, eli carnavalescon aitiossa tanssiessa. Siellä päästiin onneksi välillä istumaankin, jalat huusivat jo hoosiannaa. Ja muutama mukillinen oluttakin tuli juotua, sillä vaikka kieltäytyi siitä, niin muki täyttyi koko ajan erään aitiossa olleen paikallisen miehen toimesta.

Pilkkuun asti oltiin Mocidadella, ja jalat oli entistä enemmän rakoilla, kun viiden aikaan aamulla istahdettiin bussiin. Vaikka oli matalat vaihtokengät mukana, oli käveleminen vaivalloista. Bussi ei paluumatkalla ajanut mitään päin, ja pääsimme turvallisesti kotiin.


SUPERPERJANTAI

Perjantaina oli vuorossa tehoisku Saaraan Marsun ja Mikan kanssa. Kierreltiin muutamia kauppoja, mutta pääpaino oli Caçulassa. Sieltä irtosi sambakoululle iso Ikea-kassillinen tavaraa. Caçulan yläkerrassa on tosi huono ilmanlaatu. Sulka- ja muu pöly saivat kurkun kipeäksi, ja ilmastoinnin puute tuskastutti. Kassalla Marsulla paloi käämit. Yritettiin pakata tavaroita omiin kestokasseihin, mutta myyjä alkoi väkisin latomaan ostoksia muovikasseihin. No, onneks saatiin homma rullaan, ja päästiin pihalle. Parissa kaupassa törmättiin pariin suomalaiseenkin. On se kumma, kun joka paikassa niitä on. Toisen nimi tais olla Riikka ja toisen Valtteri.

Ostosreissun jälkeen suunnattiin metrolla kotiin vaatteiden vaihtoon. Vuorossa oli Sokeritopan valloitus. Sisäänpääsymaksu oli topalle noussut vime vuoteen verrattuna. Lipusta verotettiin 53 realia. Topalla ostetiin päivälliseksi iso kipollinen jätskiä, johon sai valita hedelmiä ja karkkeja lisukkeeksi. En tajunnut, että hinta veloitetaan painon mukaan. Annokselle tuli hintaa 15 realia. Topalta oli taas huikeet maisemat. Auringonlaskun jälkeen kaupungin valot loistivat upeasti. Totesin, että ylhäällä voisi tuijottaa maisemia vaikka kuinka kauan.



Alas päästyämme kävimme pienellä iltapalalla ennen lähtöä São Clementen sambakoululle. Niin no, Brasiliassa ei ole mitenkään pieniä annoksia. Marsun kanssa vedettiin puoliksi "Churrasco misto", puolikas annos. Voin kertoa, että oli syötävää. Lihaa, kanaa, possua, riisiä, ranskalaisia, farofaa. Porukalta jäi paljon ruokaa syömättä, joten pyysimme tarjoilijaa pakkaamaan ruoat mukaan. Päätimme viedä ruoat jollekin kadulla asuvalle.

Illalla São Clementessä olin taas kotona. Tapasin vihdoin São Clementen kakkoslipun porta-bandeiran, Muniken. Tiistain treeneissä en häntä vielä nähnyt. Munike on tosi ystävällinen ja sydämellinen.

Sambakoululla oli vierailevina kouluina Estacio de Sá ja Beija-Flor. São Clementen lippuparien ja passistojen lisäksi Estacion ja Beija-Florin lippuparit ja passistat esiintyivät. Lippuseremonia oli ihana. Beija-Florin lippun päähän kiinnitettiin seremoniallisesti kultainen kolibri. 

Esiintymässä oli myös aivan ihania pikkupassistoja. São Clementen pikkupoika ja Beija-Florin pikkutyttö olivat huikeita. 

Mikä innostus ja esiintyminen puoli kolmen aikaan yöllä! Aamuun asti jorattiin, ja jalat meni rakoille. Illan aikana oli komea ukkosmyrsky, ja satoi kaatamalla kun lähdimme kotiin. Kaikeksi onneksi sambakoulun edessä oli sopivasti vapaa taksi, joten emme kastuneet juuri ollenkaan. Aamukuuden aikaan oli hyvä mennä nukkumaan. São Clemente <3



lauantai 26. tammikuuta 2013

SARACURUNA

Torstaina lähdimme porukalla Saracurunaan Will da Bola Pretan kotiin. Ensin metrolla keskustaan, ja siitä junaan. Pienen arpomisen jälkeen osuimme oikeaan junaan, joka lähti laiturilta 12L. Juna oli erittäin hyvin ilmastoitu, ja matka kesti vajaan tunnin. Siinä ehti tuleen hieman vilu, joten kääriydyimmen kangoihin. Matkan varrella ikkunoista näkyi jos jonkinmoista slummia.

Perillä Ruotsissa asuva brassimies Carlos oli meitä vastassa. Hän asuu karnevaaliajan Willillä, ja oli luvannut tulla kahdeksitoista Saracurunan asemalle vastaan. Nooh, oltiin brasilialais-roseiralaisittain hieman myöhässä aikataulusta. Carlos ei näyttänyt olevan tuosta moksiskaan. Menimme pieneen katukauppaa ostamaan ruokajuomaa. Kuusi litraa olutta. Hinta 27 realia, eli kymmenen euron luokkaa. Kaupalla oli pari pikkupoikaa, jotka ystävällisesti poseerasivat minulle. Maassa paistatteli päivää myös ihana pikkukisunen. Uih!




Willin talolle saapuessamme saimme lämpimän vastaanoton. Paikalla oli Willin vaimo ja tytär perheineen. Willin lapsenlapsi, ihana Arthur-vauveli sulatti heti sydämen.



Eipä aikaakaan, kun skoolattiin ja ruokailtiin Willin grillaamaa lihaa, makkaraa ja kanaa. Willin vaimo oli laittanut lisukkeeksi riisiä, itsetehtyä salsaa ja farofaa. Vatsta tuli täyteen, mutta lihaa oli vielä syömättä, joten jälkiruuaksi syötiin vielä lihaa. Nam.
 Muutama tunti siinä vierähti rupatellessa ja syödessä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Eikun takaisin asemalle ja kotia kohti. Asemalla piti tietty vielä ottaa pakolliset turistikuvat.
Illalla muutettiin suunnitelmia, ja jäätiin altaalle. Tehtiin caipirinhaa kannullinen. Maukan kanssa huomattiin tekovaiheessa, että perskules, jäitä ei ole. Tai oli pakkasessa joo, mutta epämääräisen näköistä. Heitettiin biksujen päälle mekot, ja napattiin tyhjä kanu mukaan, ja rynnättiin läheiseen ravintolaan hakemaan jäitä. Ravintolassa aiheutimme kummastusta, kun menimme kannun kanssa ravintolaan. Kerroin tarjoilijapojalle, että olemme Suomesta, ja tarvitsemme jäitä, koska täällä on niin kuuma. Caipis oli hyvää. Torstai oli hyvä päivä. 
MOCIDADE <3

Keskiviikkoaamuna suuntasimme porukalla Copikselle. Marsun piti tietysti päästä ekana päivänä grillaan nahkaa. Otettiin pari varjoa, jottei koko aikaa tarvis olla suorassa paahteessa. Hiekka oli tulikuumaa, mutta onneksi hiekalla meni kasteltuja polkuja, joita pitkin pystyi kävelemään. Marsu toi selkeästi mukanaan Suomesta ne hyvät rantakelit tänne, sillä oli reissun eka kunnolla aurinkoinen päivä. Caipis maistui auringonoton lomassa hyvälle. Marsu ja Riikka poltti jonkun verran nahkaa, vaikka rasvaus oli kunnossa. Keskipäivän aurinko on armoton. Itse en onneksi onnistunut tällä kertaa polttamaan itseäni. Huh! Muutaman tunnin jälkeen suuntasimme ihanan ilmastoidussa metrossa kotiin.



Riikan jäädessä kämpälle tekeen töitä, me muut lähdimme lähellä olevaan, jo viime vuonna hyväksi havaittuun Devassa-ravintolaan syömään. Terassi oli sopivasti varjossa, ja ruoka oli sairaan hyvää. Viereisessä pöydässä oli poikaporukka chillailemassa, juomassa olutta, syömässä ja katsomassa jalkapalloa. Varmaan olivat töiden jälkeen kokoontuneet rentoutumaan ulos. Väistämättä alkoi ottaan päähän Suomen ilmasto.

Illalla lähdimme ruuhkabussilla Padre Migueliin Mocidaden katutreeneihin. Kyllä linja-autossa on tunnelmaa. Tunnelmaa oli myös perillä Padre Miguelissa. Mocidaden Rock in Rio rokkaa!! Riikka oli yhteyksissä Roseiralla 90-luvulla vierailleeseen Stellaan. Stella oli tulossa moikkaamaan meitä poikansa Victorin kanssa. Stellasta muistan aina sen, kun oltiin lapsena Maikun kanssa Stellan apulikkoja treeneissä. Roseiran treenikämppä oli silloin Viinikan liikennenympyrässä Tehtaankadulla, ja Stella oli pitämässä tuntia. Stella halusi demonstroida liikettä, jossa hypätään toisen syliin, ja ravistellaan ylävartaloa, liikuttaen samalla ylävartaloa ylös-alas. Okei, kuva voisi selittää asian paremmin, mutta kun ei nyt oo kuvaa. Hypättiin Maikun kanssa vuorotellen Stellan syliin, ja näytettiin miten homma menee. Stella muisti minut ja sanoi, että hänellä on joku kuva, jossa olen. Oli niin huippua tavata Stella 20 vuoden jälkeen!!

Mocidaden kulkueesta Stella bongasi Roseiran vuoden 92 samba de enredon säveltäjän, Tiãozinho da Mocidaden. Ei oo siis todellista, 92 oli mun ekat karnevaalit, ja "vauhdilla saapuu Roseira" on lempparisambojani!








torstai 24. tammikuuta 2013

MARIKA TULEE JEE

Tiistaina päivä valkeni sopivasti sateisena. Taas. No mitä sitten? Saarasta aiemmin ostetut sateenvarjot ajoivat asiansa, kun sucobaarin makoisan aamupalan jälkeen lähdettiin pienen taistelun jälkeen bussin sijasta kävellen Santa Terezaan. Jälkikäteen ymmärrän miksi pojat olis ehkä mieluummin menneet liikkuvalla ajoneuvolla kohteeseen. Tuskaistahan se on, kun edellä kulkeville Pohjolan kaunottarille huudellaan ja nikataan silmää jatkuvasti. Itsetunnon päällehän se metsien miehille käy. Noh, Santa Terezan rappuset tulivat muutaman tuhannen (no en sentään laskenut) askeleen jälkeen vastaan. Rappusiakaan en laskenut, mutta ensi kerralla sen teen.

Santa Terezan mäkeä ylös kiivetessä tuli elämän realiteetit vastaan taas kerran. Ole onnellinen siitä, mitä sinulla on. Jäi elävästi mieleen, kuinka paikallinen rapaz (= nuorimies) puunasi moottoripyöräänsä hieman ränsistyneen talon edustalla. Näköalat olivat huikeet, ja vastakohdat täydensivät toisiaan. Favelan takana jotain ihan muuta. Muistin edellisvuodesta tarkasti paikat, jotka nytkin ohitimme. Muistin kohdat, joissa otimme viime vuonna kuvia, ja joissa törmäsimme ihaniin ihmisiin. Itkuhan siinä meinasi taas tulla, kun tajusi olevansa samassa paikassa, jossa "ihan hetki sitten" oli ollut. Paikassa, joka vei sydämen.

Illalla oli vuorossa São Clementen treenit. Jännitti ihan sikana mennä sinne, koska tuntui ihan epätodelliselta päästä sinne takaisin!!

Viime vuonna desfiilattiin São Clementen kulkueessa, ja koulusta tuli sydämen asia. Eu sou São Clemente <3 Näin tuttuja, ja ehdin jonkun verran tanssimaankin, ennen kuin lähdettiin Mikan kanssa Marsua vastaan lentokentälle. Marsu pääsi ensimmäisten joukossa laukkuinensa pihalle, ja tee-se-itse-fanfaarit soivat. Illalla käytiin vielä syömässä, jotta matkalainen sai nälkäänsä hieman taltutettua. Muillahan ei minkäänlaisia mielitekoja ruokaan ollut siinä kohtaa. Ai niin, ja janokin taisi kuvasta päätellen olla myös. On se rankkaa!


SEGUNDA-FEIRA

Maanantaina lähdettiin levottomien yöunien jälkeen Cidade do Sambaan. Bussilla pääsee, ja kävellen voi mennä lätäköistä. Matkalla voi ostaa salgadoja ja Guaranaa. Välillä voi vähän sataa, ja odotella katukikkarin varjossa. Perillä Mocidaden vaunupajalla tapasimme Riikan ystävän, carnavalesco Alexandren, ja näytimme Roseiran 25-vee show'sta Mocidadepätkää. Tyypit oli aika fiiliksissä. Ja niin mekin. Levyltä kuunneltiin myös suomisambaa ja Alexandre näytti tykkäävän Fazerin sinisestä. Ihan huikee fiilis oli nähdä ekaa kertaa vaunupaja!!! Seuraavana oli vuorossa Beija-Florin vaunupaja. Nähtiin vaikka mitä, mutta ei saa kertoa ;)

Illalla Riikka teki töitä kämpällä, ja mä vein pojat Devassaan syömään. Viime vuoden porukat muistaa Devassan röstiperunat. Noh, nyt röstiperunaa ei enää ollut listalla, sillä lista oli muuttunut totalmente. Ja ei ollenkaan huonoon suuntaan. Ihan vaan pikkusen hyvää lihaa niin. Siis meikäläisestä, Suomessa broilerinystävästä, on kuoriutunut (muutoinkin kuin palanut nahka) todellinen lihansyöjä. Liha täällä on vain niin hyvvee, ettei tarvi ees ketsuppia päälle. Olut oli kanssa hyvää, ja sitä saatiin jäissä. Jäät vain jäi jäljelle.


NORMISUNNUNTAI

Sunnuntaina nukuttiin aamuun venyneen Mocidadekeikan jäljiltä pitkään. Suuntasimme Mikan kanssa Flamengon rannalle. Matkalla napattiin evästä mukaan, tietty lihapasteijoita ja Guaravitaa. Nam. Rannalla oli kivasti porukkaa viettämässä sunnuntaipäivää. Vesi oli lämmintä, ja aallotkaan eivät olleet isoja, joten mikäs siinä oli uidessa. Rannalla oli kiva seurata paikallisten touhuja. Toiset pelailivat rantapingistä (tai mikä lie olikaan), toiset pelailivat vedessä. Yksi kundi teki vatsalihasliikkeitä ja suuntasi sen jälkeen mereen. Veteen suuntasi myös kaksi miestä, joista toinen takaisin tullessaan horjui kuin heinäseiväs, eikä meinannut pysyä pystyssä. Näytti siltä, että kaveri olis vetänyt pienessä hetkessä meressä muutaman caipiksen. Hyvä ettei mies kaatunut päälle, sen verran oli askel vinossa.

Toisaalla Riikka ja Valtteri olivat samoilleet Corcovadolla tuttavallisesti Jesse-patsaalle. Yöllinen myrsky oli kaatanut junaradalle puita, joten Jesse piti turisteilta vapaapäivää. Pariskunta ei tästä etukäteen tietänyt, joten kiipesi loppuun asti ja alitti muutamat portit ja saivat yksityisen Jesse vierailun. Tämä siis ennen kuin vartijat häätivät pois.

Yksityisteema jatkui illalla läheisessä ravintolassa. Sunnuntai-iltana paikalliset illastavat ajoissa, joten ravintola oli iltakymmeneltä jo tyhjä. Paikalle tilattu trubaduuri esiintyi vain meille, ja välillä oli pakko antaa aplodit. Ruoka oli hyvää, ja niin oli brasilialainen viinikin. Tällä kertaa ainakin. Pieni mogaus sattui, kun kotiin päin kävellessä huomattiin, että mun rahapussi oli hävinnyt. Oho. Juoksujalkaa takaisin, ja sieltä pöydän alta rahat löytyi. Voin kertoa, että oli viimeinen kerta, että Mika antaa mun huostaan luottokorttinsa... Kohtauksen jälkeen sain kuulla, että olen taikuri. Jos mulle antaa ydinjätettä, sekin häviää. Tästä vois aueta uusi ura. Mietin tätä tarkemmin, kun palaan Suomeen.


sunnuntai 20. tammikuuta 2013

SAARASSA JA SAMBAKOULUILLA

Perjantaina lähdettiin näyttämään pojille Saaran sambakauppoja. Riikan kanssa lähinnä katsastettiin tarjontaa, ja olihan sitä taas. Sulkiakin löydettiin. Viime vuonna kun sulkahyllyt olivat tyhjinä. Asiaan tosin saattoi vaikuttaa se, että oltiin vähän myöhemmin täällä, ja paikalliset olivat jo ehtineet tyhjentää kaupat. Bethin kaupasta löysin ihanat sambakengät, enkä voinut jättää niitä kauppaan. Plataformassa oli viime vuoden tapaan vain miesten kokoja hilekorkkareista. Yhdet sirot saappaat löysin, mutta hopeisia ei ollut sopivan kokoisia. Nooh, karnevaalien jälkeen pitää koittaa tilata ne.

Illalla lähdettiin bussilla Madureiraan Portelan quadralle. Kyyti oli tavanomaiseen tapaan vauhdikasta, ja mutkissa ei jarruteltu. Tunnin aikana ehti tuleen huono olo. Portelassa oli huikee meininki, ja tiukka bateria, ja hikihän siinä tuli. Portelan Rainha da Bateria oli kaunis ja symppis, ja päästiin hänen kanssa samaan kuvaan. Tilanne oli juuri sellainen, jossa aina haluan kuviin. Luonnonhikisenä, heh. Yöllä tultiin bussilla myöskin takaisin, kun sattui sopivasti sellainen kulmalta lähtemään. Loppumatka meinattiin joutua kävelemään, kun taksikuskeja ei kiinnostanut ottaa meitä kyytiin. Odottivat ilmeisesti rahakkaampaa kyytiä. Lopuksi taksikuskit "arpoivat" kuka joutuu lähtemään. Aina joku häviää, ja me päästiin kotiin.

Lauantaina uni maistui hieman pidempään, eikä ollut paljoa aikaa ennen Passistojen päivän (O dia dos passistas) kulkuetta. Copacabanan suunnalla kierrettiin muutamia kauppoja ennen lähtöä Sambódromolle. Oltiin tosin brasilialaisittain myöhässä, ja saavuttiin juuri sopivasti ennen kulkueen alkua. Alkuillasta lähdettiin Copikselle syömään kiertävää lihaa. Ja oih, se oli niiiiiin hyvää. Ei tarvinnut kissaa sanoa, kun jo useampi tarjoilija tuli tarjoamaan jos jonkinmoista lihaa. Ja kyllähän me syötiin. Ja syötiin. Ja syötiin. Unohtamatta tietenkään niitä caipirinhoja. Riikan kanssa käytiin vessassa vaihtamassa vihreää päälle Mocidadea varten.

Ravintolasta lähdettäessä ulkona satoi. Onneksi meillä oli kertakäyttösadetakit mukana. Ja eikun täpötäyteen bussiin seisomaan. Bussissa etupenkillä oleva poika oli ottanut lauantain kunniaksi muutaman, tai itseasiassa muutaman liikaa, ja oksensi ikkunasta iloisesti. Muutama taksi siinä näytti juuri sopivasti olevan tulilinjalla. Keskustaan päästyämme satoi kaatamalla. Odotimme katoksen alla uutta bussia, joka veisi meidät Mocidadeen. Odottelimme melko kauan, ennen kuin bussi tuli. Bussiin oli änkeämässä paljon porukkaa, eli seisomapaikat oli tiedossa.

Koska Mocidadeen on pitkä matka, pojat päättivät, että mennään taksilla. Matkan varrella on alempana oleva alue, joka kerää vettä kaatosateella, kun viemärit ei ehdi vetämään samaa tahtia. Matkalla olikin muutama vesimassaan hyytynyt auto. Meidän taksi kaahasi sutjakkaasti veden valtaamalla tiellä, ja pääsimme bussia nopeammin perille. Mocidaden quadran edessä oli pitkä autojono. Kaikki halusivat kaatosateessa päästä mahdollisimman lähelle ovia. Aikamme odotettuamme jonon etenemistä, taksikuski käänsi auton nurmikon kautta takaisin tielle, ja jätti meidät sinne, mutta mahdollisimman lähelle ovia. No ei ihan mennyt putkeen se tähtäys, mutta löydettiin ovet. Mutta eihän meillä ollut lippuja. Ne piti hakea vielä erikseen eri paikasta. Huh, mutta päästiin sisälle pois sateesta.

Mocidaden uusi quadra oli hervoton halli, joka taksikuskin mukaan on entinen Coca-Colan tehdas. Suunnattiin ensimmäisenä Riikan kanssa hallin takaosaan naisten vessaan. Kun tulimme takaisin, pojilla oli seuraa. Kaksi brassipoikaa (sori, en muista nimiä) oli kuulleet, kun pojat puhuivat suomea. Brassit asuvat Helsingissä, ja ovat olleet Papagaiolla soittamassa, tai näin ainakin ymmärsin. Metelissä ei aina kuullut kunnolla. Riikan kanssa tanssittiin ja laulettiin vanhoja Roseirankin esittämiä Mocidade-enredoja. Odotettiin erityisesti viime vuoden enredoa. Riikan kanssa heitettiin, että kun biisi tulee, niin voikin mennä lavalle. No ei sitä biisiä tullut, mutta lavalle päästiin. Brassien kavereita kun kävi siinä moikkaamassa, kävin esittäytymässä parille baterian soittajalle. He kutsuivat lavalle. Ja eikun menoksi. Oliko vähän huikeeta tanssia Mocidaden baterian vieressä. Tyypit olivat hieman ihmeissään, kun osattiin tanssia sambaa, ja meidät vietiin lavan eteen tanssimaan. Siis ihan loistomeno!! Ja ihan hetken soitin jonkun tamppariakin. Paras viikonloppu ikinä!








torstai 17. tammikuuta 2013

SAUNASSA
 
Aamulla herättiin noin kuuden tunnin unien jälkeen yhdeksän pintaan. Kello oli Riikalla soittamassa yhdeltä, mutta sitä ei sitten tarvittu. Matkaväsymys saatiin yllättävän pienellä pois. Kohtuuhitaan aamun jälkeen hypättiin kotikadulta bussiin, joka vei meidät kohtuunopeasti Copacabanalle. Päivä oli kohtuupilvinen, joten päätettiin kävellä rantahiekassa kohti Ipanemaa. Tsekattiin kohtuuhyvät maisemat Arpoadorilta, ja jatkettiin kohtuuhintaiselle rantakikkarille. Uma caipirinha, por favor. Tässä kohtaa aurinko pilkisti pilvien välistä kohtuukivasti, joten siirryttiin X-asentoon rannalle. Olo oli kuin saunassa.

Matka jatkui kohtuujuustoisen ruokatauon jälkeen kotia kohti ja ruokakauppaan hakemaan vettä ja muuta sälää. Jonotettiin kohtuukauan kassalla. No ei se mitään, ei kai tässä mikään kiire. Kotona huomasimme kuinka kohtuufiksuja olimme, kun aurinkorasvat laitettiin vasta Ipanemalla. Kohtuukatkarapuja. Oli jo pimeää, ja alkoi satamaan vettä. Päätimme käydä katsomassa, onko uima-allas auki vielä. Ulkona oli kohtuukylmä, enkä pystynyt menemään altaaseen. Vesi tuntui kylmältä. Onneksi talossa oli sauna. Kohtuuhyvät löylyttömät löylyt lämmittivät riittävästi, joten ei muuta kun altaaseen. Ja takaisin saunaan.



Illalla lähdettiin vielä syömään Largo do Machadon laidalla olevaan kiloravintolaan. Liha oli kohtuuhyvää. Tullessa käytiin apteekissa hakemassa after sun -voidetta katkaravun karkottamiseksi. Keksin hetken mielijohteesta, että olisi kiva hakea vielä viiniä. Kohtuuhyvä idea. Kassalta lähtiessä kauppa oli sulkemassa oviaan. Normaalitilanteessa tämä ei haittaisi, mutta tällä välin ulkona oli puhjennut kohtuurankka sade. Ei ollut vaihtoehtoja. Eikun ulos ja kuivat vaatteet olivat kohtuunopeasti litimärät. Elämäni kovin rankkasade. Elämäni paras hetki juoda viiniä. Nyt. Kohtuusiistiä. Rio <3

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

TÄÄLLÄ OLLAAN

... ja niin sanotusti väsyttää.

Ti-ke välisenä yönä auto starttasi kohti Helsinki-Vantaata. Jostain kumman syystä terminaalissa tuli äkkilähtö portille, kun viimeinen kuulutus kajahti. Siihen jäi taxfree-myymälän kassan viereen lakunapit ja salmiakit. Marika apuva, tuo ensi viikolla niitä salmiakkipääkalloja pliis!!!

Kun kaikki matkustajat olivat koneessa, kapteeni ilmoitti, että lähtö viivästyy n. 50 minuuttia. (Kiva, että jätin salmiakit kauppaan.) Lontoon päässä oli kuulemma lisäksi sumua, jonka vuoksi laskeutumislupia annettiin normaalia harvemmin. Viivästyneen lähdön syy jäi kuitenkin epäselväksi. Siinähän sitten kökötettiin koneessa.

Heathrow'lla oli normaalia lyhyempi vaihtoaika, ja tiedossa oli muutenkin jo edellisestä vuodesta oppineena, että terminaalista toiseen siirtyminen vie aikaa, sisältäen bussi- ja raidekuljetuksen. Kiire siis oli. Turvatarkastus näytti menevän nopeasti, ja sain virkailijatädiltä melkein aplodit, kun olin oikeaoppisesti ottanut läppärin ja nesteet pois laukusta. "Marvellous!!!" Kuinkas sitten kävikään. Huomasin, että mun läppärilaukku otettiin sivuun erilliseen tarkastukseen. Ja taas kökötettiin, sillä jonossa oli muitakin laukkuja. Tarkastaja tyhjensi laukun, ja syykin tarkastukseen selvisi. Helsinki-Vantaalta ostamani kasvovesi oli laukussa. Ups, unohtui. Ja taas kiireellä eteenpäin.

En nukkunut lennolla yhtään. No okei, kuulemma n. 8 minuuttia, heti kun valkoviini loppui koneesta. Myönnän. Riikan kanssa tuli haettua loppumatkasta muutama pikkuviini rupattelun ohessa ihan vahingossa. Siinähän se aikakin kului mukavasti, ja joskus päästiin perillekin. Pojat ilmeisesti häiriintyivät keskustelusta, ettei meinanneet unta saada. Siis mitä, mullahan on niin hiljainen äänikin...

Laukut saatiin suht. nopeeta, tosin passintarkastusjono tuntui kestävän ikuisuuden. Bussilla kämpälle ja murua rinnan alle lähikuppilassa. Kesken syömisen meinattiin nukahtaa. Valvottu on ihan riittävästi, kello näyttää Suomen aikaa torstaiaamua klo 6.08 ja päässä heittää. Ihan kuin istuisin keinuvalla tuolilla... Hyvää yötä, boa noite!




tiistai 8. tammikuuta 2013

KAHDEKSAN

Näin taas unta reissusta. Tällä kertaa uni ei ollut onneksi painajaista, ainakaan täysin. Mieleen jäi se, että vaellettiin sekalaisella porukalla oudossa paikassa. Päädyimme keskelle metsää päättyvän tien päähän. Lähistöllä olleet, maastopukuihin ja kypäriin sonnustautuneet miehet kuulivat meidän ääniä ja kääriytyivät isoihin pressuihin meitä piiloon. Kuulin miesten puhuvan jotain kaasusta tai kaasuvuodosta. Päätimme juosta miesten ohi takaisin sinne mistä tulimme. Lujaa. Joku tajusi meidät ja lähti meidän perään, mutta ei saanut meitä kiinni. Huh.

Toisessa näytöksessä seikkailimme ihmisten ilmoilla. Marsu oli eksynyt omille reiteilleen ja löytänyt uuden sulkakaupan. Marsu tietty kuvasi kaikki sulat ja hinnat meille. Kauppa pursusi sulkia, ja niitä myytiin todella halvalla. Mä sekosin.

Kolmas kohtaus oli paras. Etsimme sambakoulua nimeltä União da Roseira. Ja huom! Riolainen sambakoulu Roseira oli nimetty meidän sambakoulun mukaan, eikä toisinpäin. Ei meinattu millään löytää paikkaa, mutta kun kysyin vastaantulijoilta apua, joku tiesi mistä puhutaan. Sambakoululle mentiin rappukäytävästä sisälle. Itku ja riemunkiljahdukset pääsivät jo rapussa, kun seinällä oli meidän julisteita! Sisällä vaihdoimme kuulumisia paikallisten kanssa ja tutustuimme sambakouluun. Päädyin itsekseni johonkin nurkkaukseen, jossa ison porukan joukosta kuului ruotsin kieltä. Kysyin ruotsiksi heiltä, että puhuvatko he ruotsia. He kertoivat, että sambakoululla on muutama ruotsinkielinen suomalaissukuinen. Uni päättyi siihen, kun käännyin ja näin Carola Häggkvistin.

perjantai 4. tammikuuta 2013

KAKSITOISTA!!!!!!!!


Nyt on lennot varattu ja maksettu! Tai no maksan kai ne virallisesti vähän myöhemmin, ei siitä enempää. Kahdentoista yön päästä on siis ihan pakko lähteä Rioon. Jos tarkkoja ollaan, niin nukuttuja öitä ei taida ennen lähtöä olla kuin yksitoista, jos sitäkään. Viime vuoden perusteella voin kertoa, että vikana yönä ei kertakaikkiaan ehdi nukkumaan. Lento lähtee aikaisin aamulla, eli kentälle pitää lähteä keskellä yötä. Plus jos joku luulee, että mulla olis kaikki pakattuna hyvissä ajoin, tai että mun lähtö olis jotenkin rauhallinen, luulee väärin. Siitä tulee ihan hirvee säätäminen taas, hermot menee jo nyt... Kaikki tavarat on hukassa, laukku ei mee kiinni, ja aika loppuu kesken, ja matkan peruminenkin on tosi lähellä siinä vaiheessa.

Viime vuonna mulla oli aivan liikaa vaatteita pakattuna mukaan. Loppuvaiheessa otin osan pois laukusta, mutta ehdin paniikissä heittään vielä osan takaisin laukkuun. Jos nyt päättäisin, että alotan pakkaamisen vaikka viikkoa ennen, ja pakkaan pikkuhiljaa... Auttaisikohan se vai pahentaisiko säätöä? Pitää varmaan kokeilla.